FI

VALKOISTEN VANKINA ARVIOT

TANSSI JA TEATTERI SULAUTUVAT YHTEEN VAVAHDUTTAVASSA VANKILEIRIKUVAUKSESSA – TULOKSENA ENSEMBLETEATTERIA PARHAIMMILLAAN

 

Tuomo Railon Valkoisten vankina perustuu hänen isoisänsä veljen kokemuksiin.

Jussi Tossavainen, Helsingin Sanomat, 19.9.2018

 

ŠOKKIALKU. Yksi kerrallaan viedään kuulusteltavaksi eli riepoteltavaksi tai siis kidutettavaksi. Useimmat heistä toimittajia. Sananvapaudesta on kysymys – analogia tähän päivään on selvä. Ollaan punavankien leirillä, jossa ihmisellä ei ole mitään arvoa. Useimmat kiistävät syyllistyneensä mihinkään, yksi on luopio pelastaakseen nahkansa.

 

Valkoisten vankina perustuu käsikirjoittaja/ohjaaja Tuomo Railon isoisän veljen Pekka Railon omakohtaisiin kokemuksiin. Aiheen teema sopii siis mainiosti kuluvaan vuoteen. Tai mainio on ehkä väärä sana – kalmaisesti pikemminkin.

 

KERROTAAN leiristä, jonne punavangit on keskitetty. Siis keskitysleiristä, jossa hengissäpysyminen on ainoa toive. Ravintona nokare leipää ja vettä. Jotenkin selvitäkseen ihmiset yrittävät tehdä itsensä tarpeelliseksi, kuka mitenkin. Siivoamalla tai lääkintätaidoillaan.

 

Jännittävintä esityksessä on sen tekemisen tapa. Puhe yhdistetään jatkuvaan liikkeeseen, jopa tanssiin. Tällainen genre on melko harvinainen. Eikä kyse ole siitä, että ensin tulee monologi ja sitten tanssin pätkä. Tässä liike kulkee kaiken aikaa rinnan puheen kanssa. Ei sitä kuvittaen tai alleviivaten vaan ollen yhtä sen kanssa.

 

Musiikissa tunnetaan laji melodraama, jossa puhe ja musiikki kulkevat päällekkäin. Tässä voisi puhua tanssillisesta melodraamasta. Tarina ja juoni kulkee juohevasti eteenpäin, mutta myös liike sen rinnalla. Se ei lainkaan häiritse tarinaa vaan muodostaa täysipainoisen synteesin. Erittäin vaikuttavan sellaisen, joskin myös karmean. Puheteatterina tämä olisi vain historiallinen kuva.

 

 

Joissain kohdin liikkeen liioittelu keventää vakavaa aihetta jopa naurattamiseen asti. Sota-oikeudenkäynnissä tuomio luetaan messuamalla ääneen samalla tanssimalla rumbaa Besame muchon tahtiin. Törmäyttämällä vakava ja koominen saadaan aikaan voimakas ja ajatuksia herättävä efekti. Nämä koomiset suvannot helpottavat katsojan liiallista angstin tuntua.

 

Tammisaaren leiri perustettiin täysin tyhjästä ilman mitään olevia rakenteita eli infrastruktuuria, kuten nykyään sanottaisiin. Vangit saivat siis luoda sen itse aina kuolleiden kirjanpidosta lähtien. Tarina on järkyttävän raadollinen, mutta sitä vieraannutetaan juuri fyysisyyden, liikkeen ja tanssin avulla.

 

Valkoisten vankina on eräänlaista tendenssiteatteria, julistavaa kuten esimerkiksi Lapua­lais­ooppera, mutta laulun ja musiikin sijaan keinoina ovat fyysisyys ja tanssi. Paikoin tanssi tuntuu olevan irrallaan tekstistä, mutta osin se tuo mieleen aasialaisen teatterin, jossa jokainen ele vastaa jotakin ajatusta tai tunnetilaa.

 

Näyttelijä-tanssijat ovat kaikki monissa eri rooleissaan sisäistäneet erinomaisesti genren ­idean ja ajatuksen. Tämä on ensembleteatteria parhaimmillaan.

VALKOISTEN VANKINA -ESITYS VÄLITTÄÄ VAIKUTTAVASTI PUNAVANKILEIRIN HELVETIN

 

Glims & Gloms -tanssiteatterin uusin produktio Valkoisten vankina perustuu Pekka Railon samannimiseen muistelmateokseen. Esitys kertoo Railon kokemuksista Kokkolan ja Tammisaaren punavankileireillä Suomen sisällissodan jälkimainingeissa vuonna 1918.

Eeli Vilhunen, Demokraatti, 19.10.2018

 

Railon veljenpojan poika, tanssiteatteriryhmän taiteellinen johtaja Tuomo Railo on ohjannut esityksen ja vastaa myös näytelmän dramatisoinnista.

 

Esittävän taiteen keinoja teoksissaan yhdistävän Glims & Gloms -ryhmän juuret ovat tanssitaiteessa. Tämä näkyy Valkoisten vankina -esityksen vahvassa liikkeellisessä ilmaisussa. Tanssitaustan omaavan Railon ohjauksessa puhedraama ja liike eivät ainoastaan vuorottele vaan ne kulkevat päällekkäin läpi koko tarinan.

 

Esityksen aloittava kuulustelua kuvaava kohtaus, jossa vankien kurittaminen toteutetaan liikkeen avulla, on hieno ja vie katsojan suoraan todistamaan sitä, mitä valkoisten vankina oleminen tarkoitti. Tällaisissa kohdissa liikkeen ja puheen rinnakkaisuus soljuu ja fyysisyys vahvistaa draamaa.

 

Liikkeen ja puheen yhteispeliä onkin antoisa katsoa koko puolitoistatuntisen esityksen ajan. Kohtauksiin sulautettu fyysisyys on parhaimmillaan kekseliästä ja tuo Pekka Railon tarinaan mielenkiintoisen tason, joka toimii myös keventävänä tekijänä raakaa ajanjaksoa kuvatessa.

 

Valkoisten vankina on visuaaliselta ilmeeltään kauniin hallittu sekä pelkistetty. Näyttämöllä esiintyjien lisäksi nähdään pääosin vain neljä tuolia ja pöytä. Tuomo Railon toteuttamat projisoidut piirroskuvat vankileireiltä hallitsevat näyttämökuvaa. Projisoinnit sointuvat väreiltään kauniisti yhteen Karoliina Koiso-Kanttilan pukujen kanssa ja luovat näin eheän kokonaisuuden. Pelkistetty ja avara näyttämö antaa myös tarvittavan tilan esiintyjien liikkeelliselle ilmaisulle

 

Pekka Railon muistelmat on saatu siirrettyä näyttämölle kiitettävästi, vaikka paikka paikoin lähdeteos kuultaa harmillisesti läpi. Käytännössä tämä ilmenee liiallisena kerronnallisuutena, kun tärkeitä tapahtumia joudutaan taustoittamaan katsojille. Välillä esitys näyttäytyykin enemmän yksittäisten kohtauksien sarjalta, mikä ohentaa draamallista vaikuttavuutta ja näin etäännyttää esitystä liiaksikin katsojasta.

 

Ajankuva on tästä huolimatta näyttämöllistetty uskottavasti. Punavankien arki ja epäinhimilliset olot vankileirillä sekä huono yhteiskunnallinen asema kuvataan koskettavasti. Esitys tuo myös mielleyhtymiä tämän päivän alati koventuvista poliittisista arvoista.

 

Valkoisten vankina on ensemblevetoinen esitys. Viiden hengen esiintyjäryhmä työskentelee loistavasti yhteen ja roolien vaihtaminen lennosta esiintyjältä toiselle toimii tasavertaisessa seurueessa hyvin, mikä tuo oman ilmavan lisänsä esityksen puheen ja liikkeen kudelmaan. Edes esityksen harmillisesti keskeyttänyt palohälytys ei vaikuttanut ryhmän ilmaisun intensiteettiin ja lopulta katkosta tuskin huomasi.

 

Kokonaisuutena Valkoisten vankina valottaa onnistuneesti tärkeää historiamme jaksoa ja saa Tuomo Railon sanoin ”tuntemaan kiitollisuutta yhteiskuntaamme rakentaneita suuria, hiljaisia kohtaan.”

VÄGANDE VITTNESBÖRD FRÅN INBÖRDESKRIGET

 

Pekka Railos erfarenheter från fånglägret i Dragsvik blev stoff för brorsonsonens fysiska skildring på scen.

Tove Djupsjöbacka, Hufvudstadsbladet, 19.10.2018

 

Glims & Gloms Dance Company går sin egen väg inom scenkonsten och skapar föreställningar som är unika, men sinsemellan väldigt olika – det är kanske inte alltid så lätt för publiken att hitta guldkornen bland föreställningar för barn, sprudlande fyrverkerier som musikalen om Helinä Rautavaara eller allvarliga och synnerligen aktuella föreställningar som den om fallet Breivik.

 

Den senaste helheten Valkoisten vankina landar närmast den sistnämnda, en allvarlig och tankeväckande vittnesskildring från Finlands inbördeskrig. Man pekar inte finger och gör inga direkta kopplingar till nuet men mellan raderna läser jag en viss oro över dagens samhälle – till exempel: se här hur det kan gå om rättsväsendet urholkas totalt. Historien påminner också om detaljer som att läckor till medier kan ha en viktig roll i att få förändringar till stånd.

 

Tuomo Railo står för manus, regi och projektioner och den intressanta sanna historien han vill berätta handlar om hans fars farbror Pekka Railo ett annorlunda vittnesmål från fånglägret i Dragsvik om hur man som röd fånge verkligen kan göra en insats. Railo den äldre grundar ett apotek i lägret och för katalog över dödsoffer och dödsorsaker, kunskap som till slut landar i rätta händer och bidrar till att allmänheten får kännedom om de vidriga förhållandena i lägret. Senare bidrar han till att bygga upp landet bland annat som riksdagsledamot och biträdande stadsdirektör i Helsingfors.

 

 

 

Fysisk teater

 

Som föreställning landar det hela inom den fysiska teatern, dansen är ständigt närvarande men helt underordnad texten. Dramaturgin har ett fint flyt, och första scenen är strålande genomförd – man förstår genast idén med rollfördelningen: alla spelar alla roller, till exempel övergår rollen som Pekka Railo ständigt från en person till en annan. Man kunde tänka sig att det urvattnar rollens karaktär, men i stället bidrar det faktiskt till att göra huvudrollen mångskiftande, speciellt som den spelas av både män och kvinnor.

 

Flytet fortsätter och dramaturgin är till största delen lyckad. Emellanåt blir det lite väl mycket text – det känns som om man skulle behöva mera luft kring texten för att verkligen ta till sig berättelsen. Den baserar sig på Railos dagboksskildring, texten är därmed komprimerad och saklig, förbluffande objektiv i många partier. Emellanåt hänger man sig åt att teckna karikatyrer kryddade med utstuderat rörelsespråk, speciellt i fråga om domarna. Tidshoppet i mitten känns också aningen abrupt. Ensemblen är genomgående jämn och uttrycksfull i sina prestationer.

 

Något jag tycker föreställningen fångar speciellt fint är apatin i fånglägret, hur hungern närmar sig fångarna och får dem att tyna bort i tysthet. Sådana stämningar är inte dramatiska så det förslår, här kommer verkligen kombinationen av text och lyrisk rörelse till sin rätt.

 

 

VIHA EI MEITÄ VAPAUTA

 

 

Minna Tawast, Teatteri & Tanssi + Sirkus -lehti, 6-7/ 2018

 

Tuomo Railo on jo pitempään yhdistänyt teoksissaan puhetta ja liikettä omaperäisesti, kielen ja liikkeen yhteistä voimaa hakien. Vuonna 2016 ensi-iltansa saaneessa Omnipotenssissa Railo tuntui vievän puheen käytön äärimmilleen; sitä oli liikkeen ohessa enemmän kuin perinteisessä teatterimonologissa. Nyt uusin teos Valkoisten vankina toimii samalla periaatteella, mutta liikkeen ja puheen suhde on vähemmän provokatiivinen, sulavampi. Kertovat monologit ja juonta kuljettavat dialogit vaihtuvat tai yhdistyvät orgaanisesti liikkeeseen. Välillä unohtaa kokonaan kummasta on kyse.

 

Tarinaa kertovat Railon lisäksi erinomaiset Sanni Giordani, Kaisa Leppänen, Jukka Tarvainen ja Jussi Väänänen. He myös näyttelevät taiten, pienen etäisyyden päästä.

 

Se sopii esityksen kiihkottomaan kerrontaan, joka tuntuu erityisen arvokkaalta siksi, että Valkoisten vankina perustuu Railon isoisän veljen Pekka Railon samannimiseen muistelmateokseen. Hän kertoo siinä kokemuksistaan punavankina Kokkolan ja Tammisaaren vankileireillä vuonna 1918. Muistelmista on Tuomo Railo dramatisoinut , koreografioinut, ohjannut ja lavastanut piirroksin sopivasti rytmitetyn, hengittävän teoksen.

 

 

Valkoisten vankina voisi olla hyvin ahdistava. Pekka Railon arkisia askareita sekä dramaattisia teloituksiakin tarkasti havainnoiva ja asiallinen kerronta yhdessä tyyliteltyihin liikkeisiin etäännytettyjen kohtausten kuitenkin armahtaa katsojaa.

 

Se tuntuu sanovan, että viha ei vapauta. Ymmärrys, huumori ja ironia sen sijaan auttavat jaksamaan.

 

Esitys jättää silti syvän muistojäljen. Lähinnä sattumanvaraisesti leireille poimittujen, ilman oikeudenkäyntejä teloitettujen ja nälkään näännytettyjen punavankien kohtaloa sekä valkoisten kylmää järjestyksenpitoa pystyy miettimään pienen matkan päästä. Ettei se koskaan toistuisi.

 

 

<

ENG

TIETOSUOJASELOSTE

 info(at)glimsgloms.com | +358 405247647

 

© 2016 Copyright PURE - Created by MuseFrame

MF