suomeksi / in English

 

ARVOSTELUT

Omnipotens
papulaBOX

Aikojen lopun kvartetto
Viktor, hänen kukkonsa Max ja soittorasian arvoitus
Amatöörit
Arka Paikka
Helinä
A Man Without A Shade In His Soul
Pessi ja Illusia
K18: Riittoisa kuu, Lunta pakaroilla
Kaijat
Simon siivoomo
Suurperhe


OMNIPOTENS

HÄN ON YHÄ TÄÄLLÄ
Minna Tawast, Teatteri & Tanssi + Sirkus -lehti 11.4.2016

Tuomo Railo astuu ruskeassa popliinissa ja tummissa housuissa pimeälle lavalle, jonka takaosassa hehkuu ramppivalojen rivi. Hän asettuu juoksijamaiseen alkuasentoon ja alkaa puhua. Puhetta riittääkin sitten 77-minuuttisen Omnipotens-esityksen loppuun asti.

Tumma tila, jonka takanurkassa on tasoista koottu ”kukkula”, yksi tuoli ja harmaat portaat, jotka eivät johda mihinkään sekä säästellen Railoon kohdistetut valot muistuttavat etäisesti Chaplinin Nykyaika-elokuvan maailmaa. Se teollistumista ja ihmisten koneistumista kritisoinut ”nyky” oli 30-luvulla, mutta samankaltaista huolta pienen ihmisen katoamisesta rahan ja vallan rattaisiin tunnetaan nytkin.

Myöhemmin lavalle rakennetaan myös valtavaa, metallista himmeli-putkea: ajatusrakennelmaa, mielentilaa, yhteiskuntaa. Omnipotenssissa kaikki viestii hallinnan halusta, sävyttömästä ja joustamattomasta maailmankuvasta.

Railon viiksekäs, hiukan Hitleriltä näyttävä virkamies-hahmo puhuu miehestä, jonka nimeä hän ei halua mainita. Tämä mies murhasi 77 ihmistä Oslon keskustassa ja Utøyan saarella Norjassa.

Railo on tutkinut joukkosurmaajan taustoja tarkasti, lukenut Hannah Arendtinsa ja Åsne Seierstadinsa sekä esimerkiksi tsaarin Venäjän juutalaisiin kohdistuneet tuhoamistrategiat. Ei niistä eikä yrityksistä ymmärtää terrorin logiikkaa tai yksittäisten tappajien motiiveja löydy tyydyttävää vastausta tuskaiseen miksi-kysymykseen. Utøyan jälkeen turvallisuudentunteemme on järkkynyt jo monta kertaa – terroristit ovat edelleen täällä. Ja meillä on loputtomat kysymyksemme.

Railo ei silti luovuta, vaan vaatii meitä ja itseään hyväksymään, että pahuutta on eikä sitä voi ymmärtää. Samalla hän näyttää pakonomaisen tarpeemme löytää selityksiä sekä avuttomuutemme tämän ristiriidan edessä. Hän puhuu ja puhuu, ja toivoo, että käskisimme hänen vaieta, ennen kuin hänen oikeassa olemisen halunsa vie kaiken hapen.

Railo puhuu itsenään ja joukkosurmaajana, löytää yhteyksiä terrorin ja taiteen maailmoista. Samalla hän liikkuu: hitaita, robottimaisia liikkeitä sekä joitakin tunteita kuvaavia fyysisiä muotoja. Naiivia? Tai esityksen maailmaa tukevaa.

Esityksen puolivälissä mukaan tulee neljä tanssijaa valkoisissa asuissa. He ovat kansaa, muita, kuolleita – he ovat toisia, joiden joukkoon Railon henkilö välillä astuu irtautuakseen suorittamaan itselleen asettamaansa tehtävää.

Omnipotens on nykytanssin moninaisessa kaanonissakin erikoinen teos. Se tunnustaa puheen ja kielellisen analyysin kulttuurisen ylivallan ja osoittaa samalla sen rajallisuuden. Minua se viehättää myös avuttomalla rehellisyydellään; se ei yritä olla fiksu, se levittää pelinappulat eteemme ja sanoo: pelatkaa paremmin.

Omnipotens päättää Tuomo Railon ihmisyyden ulottuvuuksia käsittelevän teossarjan. Aiemmat osat olivat Arka paikka (2011) sekä Aikojen lopun kvartetto (2013).

•••

VAHVA PUHEENVUORO IHMISEN MIELETTÖMYYDESTÄ
Annikki Alku, Demokraatti.fi 5.4.2016

”Omnipotens” on inhimillisyyden eri puolia käsittelevän Tuomo Railon koreografioiman trilogian päätösosa tanssiteatteri Glims & Glomsille. Teossarjan aiemmat osat ovat ”Arka paikka” (2011) ja ”Aikojen lopun kvartetto” (2013).

Espoon kulttuurikeskuksen Louhisalissa kantaesityksensä saanut teos on ehdottomasti kolmikon vakavin ja painavin. Esitys on yhteiskunnallinen ja poliittinen, mutta ei vähimmässäkään määrin provosoiva tai agitoiva. Se on pohdiskeleva ja perinpohjaisesti työstetty. Kaikessa, mitä siinä sanotaan niin tekstinä kuin liikkeellisestikin kuuluu ja näkyy asioiden monipuolinen ajattelu ja siitä nouseva sanomisen voima.

Tämä ajatuksellinen perinpohjaisuus antaa teokselle sen levollisen pulssin, joka sekä kannattelee esitystä, että kiinnittää katsojan herpaantumattoman huomion siihen.

Omnipotens tarkoittaa kaikkivoipaista, henkilöä, joka uskoo, että hänen totuutensa on ainoa oikea ja siten oikeuttaa hänet hallitsemaan ja kontrolloimaan muita aina väkivaltaan ja terroriin asti. Tätä kaikkivoipaisuuden tunnetta Railo käsittelee Anders Behring Breivikin ja hänen tekojensa kautta. Yhtenä teoksen taustamateriaalina, jota esityksessä myös siteerataan, on ollut Hannah Arendtin ”Totalitarismin synty”.

Rakenteellisesti esitys muodostuu kahdesta hyvin erilaisesta osiosta, jotka kuitenkin solmiutuvat toisiinsa hyvin luontevasti. On Railon musta-asuinen kiihkoton ja selkeä puhuja, joka sanojen lisäksi käyttää ilmaisuvälineenään samanaikaista liikettä. Ja on Jori Kaksosen, Sakari Saikkosen, Jussi Väänäsen ja Mirva Väänäsen muodostama intensiivinen tanssijaryhmä, joka liikkeellisesti välittää niin tunteita, ajatuksia kuin ihmisen käyttäytymisen lainalaisuuksia ja ryhmään kuulumisen halua.

Vaikka esityksen aihe on sinänsä raskas, käsittämätön terroriteko Utøyan saarella Norjassa ja sen 77 uhria, ei itse esitys sitä ole. Railon tekstissä voi paikka paikoin, varsinkin alussa, erottaa jopa hivenen itseironisen sävyn. Myöskin koreografian liikekieli on kehoa monipuolisesti käyttäessään enemmän lennokas ja ulospäin suuntautuva kuin pakotettu ja raskas.

Tummaa näyttämötilaa rytmittävät erilaiset korokkeet ja loppuosan keskeiseksi visuaaliseksi elementiksi kohoaa (ihan konkreettisestikin) tanssijoiden kokoama valkoinen jättikokoinen himmelilabyrintti. Musiikkina soi Eija Kankaanrannan (konserttikantele) ja Esa Pietilän (saksofoni) livenä soittama Juhani Nuorvalan esitykseen säveltämä nykymusiikki, joka välillä haipuu lähes olemattomiin antaen kuitenkin esitykselle selkeät äänelliset raamit.

Omnipotens ei anna esittämiinsä kysymyksiin lopullisia vastauksia, eikä se niin haluakaan tehdä. Mutta mielipide ja kanta sillä on, ja se haluaa herättää myös katsojansa ajattelemaan ja toimimaan niin, etteivät sen enempää Utøyan, Pariisin kuin kolmannen valtakunnan Berliininkään tapahtumat toistuisi.

•••

TRÄFFSÄKRA TANKAR OM UTOYA OCH VÅLDET
Tove Djupsjöbacka, Hufvudstadbladet 2.4.2016

Tuomo Railo gör en poetisk tolkning av vår samtid och dess problem i Glims & Gloms nya verk Omnipotens.

Sällan har jag sett ett sceniskt verk som kommenterar sin samtid så skärpt som dansgruppen Glims & Gloms gör i Omnipotens.

Här är det raka rör – terrorism, totalitära stater, marginalisering, våld, och så en viss norrman, som föreställningen föredrar att inte nämna vid namn trots att hans historia är den röda tråden i helheten. Inga sprittande ämnen precis, men man lyckas verkligen locka publiken till att tänka. Det blir inget politiskt mässande manifest utan en poetisk tolkning av vår samtid och dess problem.

Jag gillar greppet genast från början. Tuomo Railo står för manus och koreografi, och bär själv upp hela föreställningen som ett slags ceremonimästare/berättare. Fysisk teater med finess, och texttolkning som är genomgående lugn och proffsig. Emellanåt kryddar han texten med mer aktivitet, ibland blir rörelsereferenserna mer finstilta. Ibland kastar han sig ut i dansgruppens material samtidigt som han fortsätter sin monolog. Det fysiska flödet i koreografin kombinerat med citat av Hannah Arendt – inte precis en lätt kombination!

Övertygande dansare

Ceremonimästaren fungerar parallellt med dansgruppen, som tolkar texten lagom abstrakt, men med små detaljhänvisningar här och där, till exempel genom militäriska rörelser. De fyra dansarna övertygar och bildar en jämn och samspelt grupp. Sakari Saikkonen hör till trotjänarna i Glims & Gloms och behärskar rörelsespråket med kraft, medan Jori Kaksonen för mig är en ny skicklig bekantskap, aningen mer lyrisk. Mirva Väänänen har en stark scenutstrålning i sin dans, och det är första gången jag ser Jussi Väänänen i ett verk utan minsta hänvisning till tävlingsdans (förutom då några takters valsfattning), vilket han klarar galant.

Musiken har en viktig roll i helheten. Till stora delar är den diskret och underordnad texten, men ändå lyckas Juhani Nuorvala skapa en meningsfull komposition. Konsertkantele och saxofon är en fyndig kombination som i Eija Kankaanrantas och Esa Pietiläs erfarna händer får fram allt från behagliga drömmerier till kusliga skrik. Kantelens säregna stämning ger en känsla av att saker är lite vrickade. Och det passar ju verkets ämne som hand i handske.

Tuomo Railo talar direkt till publiken redan i början, utmanar den. Han ställer också fyndiga frågor och drar intressanta paralleller till konstens värld. Textinnehållet är så digert att man knappt förmår ta emot allt, men var och en väljer vilka frågor som sjunker djupast in just i detta ögonblick. Dramaturgin är klok och genomtänkt och efter nästan essäliknande text känns det riktigt skönt att få övergå till en mer lineär levnadshistoria, hur tragiskt skrämmande den än är. När vi når Utøya torkar jag en tår. Slutet är skickligt formulerat. Vad är vi egentligen rädda för?


 

PAPULABOX

GEOMETRINS SKÖNHET DANSAS FÖR BARN
Barbro Enckell-Grimm, Hufvudstadsbladet 22.9.2014

I Glims&Gloms drygt halvtimme långa dansföreställning för familjens yngsta PapulaBOX påminner de tre dansarna Simo Heiskanen, Jonna Aaltonen och Mikko Heino starkt om teletubbarna. Med sina nollställda ansikten, korta steg och mekaniska rörelsemönster tecknar de en värld somkänns ganska behaglig i all sin rätlinjiga enkelhet. Dräkternas färgval är i samma linje, rena och självlysande färger på svart botten och musiken är också begränsad till ljudeffekter som tågets dunkmot rälsen, maskinpip och -dunk.

Småningom växer och frigör sig Heiskanens koreografi och går utanför boxen, spränger den fjärde väggen och tänjer på kroppar och verklighet.
Simo Heiskanens koreografi undersöker hur man kan kombinera de olika geometriska formerna, cirkeln, kvadraten och triangeln. Det vilar något robotaktigt över föreställningen, men också matematikens behag och skönhet.

Förstmot slutet av den 40 minuter långa föreställningen börjar dansarna
dansa med varandra, lyfta, bära, röra vid. Några ur publiken blir uppbjudna.

Det finns något avslappnat och befriande i dansföreställningar för barn. Egentligen lämpar de sig utmärkt väl för vilken orutinerad danspublik somhelst. Här blirman tagen vid handen och ledd in i leken. Glimten i ögat gör att man undviker fällan att bli alltför pretentiöst slipad eller utstuderad.


AIKOJEN LOPUN KVARTETTO

TANSSIA, UNELMOIDA
Kaisa Kurikka, Turun Sanomat 15.9.2014

Koreografia ja lavastus Tuomo Railo, musiikki Olivier Messiaen, puvustus Metti Nordin, valot Pasi Pehkonen. Vierailuesitys 13.9. Manilla-teatterissa.

Tehdasfestivaali Manifestin lauantai-illassa saatiin nauttia espoolaisen Tanssiteatteri Glims & Glomsin Aikojen lopun kvartetosta. Teoksen nimi tulee ranskalaisen säveltäjän Olivier Messiaenin samannimisestä sävellyksestä.

Messiaenin teos esitettiin ensi kertaa vuonna 1941 sotavankileirillä, jossa vankina ollut Messiaen sen myös sävelsi. Kun tietää sävellyksen syntytaustan, alkaa nähdä myös tanssiteoksessa viitteitä vankileiriin.

Esityksessä käytetyt siirrettävät valospotit rinnastuvat leiriä vartioiviin valonheittimiin, lavastuksena toimivat muuntuvat säleseinät muistuttavat kaltereita.

Metti Nordinin puvustus, ihastuttavat mustat neulehousut ja puserot näyttävät nekin kuluneilta ja reikiintyneiltä vanginvaatteilta.

Nämä vankeuteen liittyvät muistumat eivät millään tavalla ole välttämättömiä herätteitä. Sillä teoksen koko mentaliteetti liikekielestä esiintymiseen on kaikkea muuta kuin vangittua tai alistettua.

Teos on toinen osa koreografi Tuomo Railon inhimillisyyden ulottuvuuksia käsittelevästä trilogiasta, ja tämä osa keskittyy tarkastelemaan ihmistä unelmoivana olentona.

Unelmointi näkyy teoksessa monella tavalla. Luovuus, mielikuvitus ja mahdollinen maailma sekä ihmisyys kirkastuvatkin teoksessa anteliaasti ja voimakkaasti.

Esityksen konsepti rikkoo totuttuja uria. Katsojat saavat valita pysyvän istumapaikan tai esityksen aikana liikkumisen. Esityksen kohtaukset ovat nekin katsojien valitsemia.

Lauantaina nähtiin kohtauksina Kukkaketo, Vanhat puut ja Kivinen polku, jotka kaikki viittaavat muuhun kuin vankilamaisiin olosuhteisiin. Esiintyjät muuttavat lavastusta kohtauksittain, ja istumapaikkaa vaihtaessa saa tapahtumiseen erilaisia näkymiä.

Messiaenin kvartetto vyöryy päälle voimallisena, vavahduttavana.

Viisi tanssijaa, Simo Heiskanen, Ilona Kenová, Mikko Makkonen, Katri Soini ja Railo, valloittavat kaikella tekemisellään. He keekoilevat, sipsuttavat, säksättävät, kasaantuvat, muuntuvat mekaanisesta liikkeestä pehmeään hitauteen, venyvät, kouristuvat, kohoavat ja laskeutuvat. Välillä he lähestyvät eläinten liikeratoja, välillä näyttämödiivojen elekieltä.

He muodostavat yhteisruumiin, tanssivat yksilöllisesti, intensiivisesti, herkästi tai hassutellen.

Liike on teoksessa kuin jatkuvan metamorfoosin, muodonmuutoksen vallassa. Sitä on nautinto seurata, sillä se todella antaa unelmille, muutoksen mahdollisuuksille tilaa.

Unelmille ei kuitenkaan kaikkialla anneta tilaa. Loppukiitoksissa Tuomo Railo nimittäin keskeytti innostuneet taputukset. Hän halusi esittää ryhmän puolesta kannanoton Turun Konservatorion tanssijalinjan lopettamispäätöksestä.

Railo esimerkiksi painotti, että linjalta on valmistunut korkeatasoisia tanssijoita. Hän myös ihmetteli, että juuri kun tanssitaiteen infrastruktuuri on vihdoin alkanut Suomessa voimistua, tehdään tällaisia käsittämättömiä ratkaisuja.

•••

KUNNIAA MIELIKUVITUKSELLE
Maria Säkö, Teatteri&Tanssi+sirkus 7/2013

Olivier Messiaenin Aikojen lopun kvarteton vakavuus tavoittaa traagisen tuhon maiseman valppaasti ja levollisesti; eikä kvarteton leikkisyys ole kevyttä vaan merkityksistä tiheää. Messiaen sävelsi kvarteton vankileirillä. Tuhon edessä taiteilija alkaa puhua uudenlaista kieltä.

Tuomo Railon koreografia saa voimansa myös uuden kielen hakemisesta. Se käsittelee ihmistä unelmoivana olentona. Näkemässäni esityksessä koreografian yhdessä työryhmän kanssa kehittelemistä kohtauksista Häikäisy, Kukkiva keto ja Gordionin solmu muotoutuivat otsikoiksi.

Tanssijat saavat hyvin pienin elein ja aavistuksin aikaan valtavia ajatus- ja tunnevyöryjä katsomossa. Aikojen lopun kvarteton ajatus- ja assosiaatioketjut eivät jää näyttämölle, vaan jatkuvat koko ajan katsojissa. Tarvitaan vain pieni impulssi ja kaikki on toisin.

Kun tanssija tökkää päällään kaatunutta seinää, katsomo täyttyy eläimellisyydestä. Kun tanssijat kohdistavat paljastavan valokiilan yhteen esiintyjään, leviää katsomoon kauhistus siitä, miten pelottavaa on katsoa toista ihmistä armotta tämän ollessa suojattomimmillaan. Tanssijat loihtivat pehmeällä askeleella kukkakedon scifimäisen paljaalle näyttämölle.

Liike on samanaikaisesti yhtenäistä ja katkeilevaa. Tanssijat liikkuvat improvisoidun oloisesti, mutta löytävät koko ajan yhteisen taajuuden. Siten koreografia ammentaa kamarimusiikkimaisuudesta. Jokaisen tanssijan persoonallisuus nousee selvästi esiin.

Yleisö saa arpoa kohtaukset. Tanssijat liikuttelevat keskellä näyttämöä pyörivää reikäisten seinien pinoa.

Aikojen lopun kvartetto on kunnianosoitus vaikeissa oloissa sitkeästi taidettaan tekeville. Illuusion purkaminen ja jälleenrakentaminen vievät syvemmälle luovuuden ytimeen, kykyyn kuvitella maailma uudelleen.

•••

TUOMO RAILON KOREOGRFIA PURKAA IHMISEN OLEMUKSEN OSIIN
Jussi Tossavainen, Helsingin Sanomat 22.9.2013

Olivier Messiaen sävelsi Aikojen lopun kvartettonsa vankileirillä. Ainakin omassa kokemuksessani siinä vuorottelee pakahduttava ahdistus ja yllättävä optimismi. Jotain samaa koreografi Tuomo Railo on onnistunut lataamaan samannimisen tanssiteoksensa tunnelmiin.

Aina kun valtava paatoksen pauhu uhkaa, löytyy jostain laukaisevaa leikkimielisyyttä.

Sitä paitsi tunnelmaa kevennetään vieraannuttamalla. Katsojat saavat liikkua ja valita katsomiskulmansa ja kohtausten järjestyksen. Katsomista häiritään siirreltävillä sermeillä ja häikäisevillä spottivaloilla. Ei todellakaan pääse unohtamaan olevansa teatterissa.

Railo tuntuu purkavan osiinsa ihmisen olemusta. Mikä lienee vankileirioloissa melko oletettavaa. Mennään aivan primitiivisimpiin toimintoihin, joita pintasivistys ei enää pidättele, kuten gorillakävelyt, estottomat arkiliikkeen omaiset päänahanrapsuttelut ja jalan vipatukset. Degeneroitumista, alistumista ja alistamista. Selviytymistäkin ja pariutumista.

Ja sitten on se optimismia edustava oikea inhimillinen puolensa. Kyky empatiaan ja toisen huomioon ottamiseen. Messiaenin sävellyksen kauneimmat hetket, jolloin katsomossakin unohtaa esityksen vieraannuttamispyrkimykset.

Katri Soini tekee tapansa mukaan jälleen kokonaisvaltaista työtä toisaalla hihittelevänä alkukantaisena naaraana ja toisaalla ahdistuneena, nurkkaan ajettuna ihmisenä. Koreografi Tuomo Railon omassa hahmossa on humaltunutta heittäytymistä, mitä ehkä olisi kaivannut muissakin enemmän.

Messiaenin musiikki ei jätä kylmäksi, mutta tässä esityksessä kuullussa tallenteessa jäi piinaamaan jousien ylenpalttinen, ääriinsä viety vibraton käyttö.

 


 

VIKTOR, HÄNEN KUKKONSA MAX JA SOITTORASIAN ARVOITUS

DANSDRAMA KRING EN SPELDOSA OCH SOPPKASTRULL
Barbro Enckell-Grimm, Hufvudstadbladet 7.9.2012

Dans är en uttrycksform som passar bra i barnteater om man lyckas få fram intrig och budskap tillräckligt tydigt. Dansen är ett universellt språk. I Glims & Gloms föreställning Viktor, hänen kukkonsa Max ja soittorasian arvoitus (Viktor, tuppen Max och speldosans hemlighet) refereras handingens vändpunkter kort i en högtalare, men repliker besväras man inte just alls av. Dessutom finns upptakten till dramat i programbladet. Dansäventyret känns fräscht - det märks att uppsättningen från början är tänkt och planerat just så här, den här berättelsen med de uttrycksmedel man använder sig av.

Som titeln anger rör vi oss kring lökodlaren Viktor (Jouni Majaniemi), en tupp (Jyrki Kasper, ett ständigt galande alter ego för barnen), en upphittad speldosa som rymmer den granna, afrikanska dansören Guillermo Sarduy, och flickan Vera (Jonna Aaltonen). Sällskapet drar ut i skogen, men hittar hem. Man bekantar sig med det främmande, som är fascinerande vackert utan att skrämmas. De enda gestalter som kan te sig märkliga i sammanhanget är poliserna. De presenterar naturligtvis den vuxna övermakten och det kan tyckas vara barnvänligt att de, likt Kling och Klang i Pippi Långstrump, rör sig på en lägre nivå än barnen, men måste de vara så fruktansvärt stereotypa och kantiga.

Bra med mångfald
Bäst gör sig Guillermo Sarduys fina dans, lovsång till musikens uttrycksmedel, tuppen Max obstinata, spretiga gestik och Viktor, han som stillsamt serverar maten. Viktors och kockarnas mat står för tillvarons trygga fundament, förutsättningen för vårt välmående, Sarduys dans för vår längtan efter att få uttrycka oss och Max bensparkar för trotset.

Musiken och dansen klarar bra av att bära dramat och fånga uppmärksamheten. Mitten kan kännas lite utdragen och stillastående, ett par longörer och upprepningar kunde med fördel ha strukits. Men det känns bra att man försöker bevara mångfalden inom barnteatern, ett uppdrag som inte kan vara lätt.

•••

SADUN LUMOA GRIMMIN HENGESSÄ
Jussi Tossavainen, Helsingin Sanomat 2.9.2012

Tanssiteatteri Glims & Glomsin esitys Viktor, hänen kukkonsa Max ja soittorasian arvoitus Espoon kulttuurikeskuksen Louhisalissa. Tarina, koreografia ja äänisuunnittelu Simo Heiskanen, lavastus ja puvut Metti Nordin, valot Pasi Pehkonen, esiintyjät Jonna Aaltonen, Mikko Heino, Simo Heiskanen, Jyrki Kasper, Jouni Majaniemi ja Guillermo Sarduy. Tanssi.

Tanssiteatteri Glims & Gloms tuottaa ilahduttavasti tanssillista näyttämöilmaisua pääkaupunkiseudun lapsille. Viktor, hänen kukkonsa Max ja soittorasian arvoitus istuu ketjuun mainiosti. Simo Heiskanen jatkaa tarinankertojana perinteitä hyvän ja pahan taistelulla. Pahikset ovat rumia ja pelottavia. Hyvät tosi hyviä. Grimmin veljesten tapaan julmuuksiakaan ei karteta.

Niin ikään sadun henkilögalleria ankkuroituu menneisyyteen ja perinteeseen. Ollaan jossakin Venäjän maaseudulla nettien ja facebookien ulottumattomissa. On hyvä Viktor kukkoineen ja naapurin pahat noidat kuin Macbethistä.

Aikuinen tunnistaa monta kanonisoitua satuelementtiä, mutta lapsille kaikki on tietenkin tuoretta.

Omaperäisintä setäkatsojalle on hahmojen pirstoutuminen rikkoutuneessa soittorasiassa ja henkilöllisyyksien sekoittuminen, mistä halutessaan voisi kaivaa syvällisempääkin symboliikkaa.

Heiskasen koreografia on ihanan fyysistä. Se jatkaa balettipantomiimin liioittelevan ilmaisun perinnettä ja luottaa parhaimmillaan myös puhtaaseen tanssiin.

Ongelma on, että ei ole valittu selkeää genreä. Kun tarina on ensin kerrottu liikkeellä, päälle tuleekin vielä kertojanääni, joka turhaan kertaa jo nähdyn. Ei luoteta vastaanottajan oivalluskykyyn, varsinkin kun jo käsiohjelmassa alustetaan tarina. Metti Nordinin puvustus on mukava sekoitus perinnettä ja fantasiaa. Louhisalin suuri näyttämö puolestaan on kovin kolkko.

 


AMATÖÖRIT ja ARKA PAIKKA
Hannele Jyrkkä, Helsingin Sanomat 28.7.2011:
TANSSIA IHAN SIMONA - JA TUOMONA

Pyhäjärvi. Espoolaisen Glims & Gloms -tanssiryhmän perustajien Simo Heiskasen ja Tuomo Railon tuoreet teokset koukuttavat katsojansa taituruudella ja viihdyttävyydellä, mutta tulevat siinä sivussa pohtineeksi vakavahenkisempiäkin kysymyksiä.

Ensi-illan hengen mukaisesti muotoillen mennään niin kymppinä ja simona, että tasaiseen tahtiin naurua pyrskähtelevässä yleisössä on pitelemistä.

Railon Arka paikka on kristallinselkeä ja monitasoinen herkkupala, jossa kolme tanssijaa arpoo itselleen värillisillä ilmapalloilla kuuden esitettävän kohtauksen järjestyksen.

Munakellon pirinä siirtää Ville Oinosen, Sakari Saikkosen ja Katri Soinin fyysisestä haasteesta toiseen.

Mitä sitten tehdään? Tungetaan vaikka väkisin mukaan porukkaan, selkäpuolelta syliin, roikkumaan toisen jalkaan ja reppuselkään ja siitä retkahtaen lattiaan. Keinutetaan lantiota niin vimmatusti, ettei liikettä voi lopettaa kuin väkisin, yhtäkkiä muun joukon potkimana.

Leikki ja vakavampi toisten tekoihin reagointi, ratkiriemukas ja kiusallisen hankala, limittyvät esiintyjien edetessä sujuvasti tilanteesta toiseen tai joutuessa paljastamaan itselle arkoja paikkoja.

Kolmikko on mainio ja suvereeni. Aivan erityisesti lavalta erottuu armoitettu komedienne Katri Soini, jonka ilmaisussa on juuri oikea annos suurta draamaa, sävykkyyttä ja tilannetajua.

Tarjolla on myös liikkeen virtaa, jossa käytetään kaikkia mahdollisia tasoja ja suuntia. Arka paikka näyttää tavallaan myös sen, mihin kaikkeen kehoa voi käyttää. Ja sen, että joskus elämä vain muistuttaa leikkisää sirkusta. Simo Heiskasen Amatöörit-teoksessa mennään vielä reilu harppaus pidemmälle leikittelyn tiellä. Teos on kunnianosoitus ite-taiteelle, jonka hengessä vapaan mielen lento etenee villisti assosiaatiosta ja mieliteosta toiseen.

Taitavasti Heiskanen vetää yli äyräiden niin ilmaisun kuin lavalle ryöpsähtävän, Anu Castrénin, Anne Hiekkarannan, Kaisa Niemen ja koreografin itsensä tulkitseman hahmogallerian. On sirkustirehtööri-taikuri itse hattuineen ja värikäs joukko sini- ja violettitukkaista, hitusen anarkistista porukkaa, joka kokoontuu muistelemaan edesmennyttä nimettömäksi jäävää häntä.

Heiskanen itse nousee yritteliään ite-taiteilija-taikuri-tirehtöörin roolissaan hulvattomaan koomikkosuoritukseen. Valloittava yrityksen ja erehdyksen mestari esiintyy, koheltaa, tekee köysitemppua lähes kuristaen itsensä, mutta jatkaa taas vilpittömän innokkaana eteenpäin. Ja laulaa komeasti, yhtä lailla ylitunnekylläistä ranskalaista melodiaa kuin itse luomaansa musiikkia.

Kaiken taustalla kulkeva vahva punainen lanka nostaa kuitenkin teoksen nimensä mukaisesti suorastaan suuren humaaniin sanoman äärelle. Teoksen nimi Amatöörit viittaa Charlie Chaplinin repliikkiin elokuvassa Parrasvalot: "Kaikki me olemme vain amatöörejä. Emme elä tarpeeksi kauan ollaksemme mitään muuta." Arka paikka ja Amatöörit nähdään Espoon Louhisalissa elo- ja syyskuussa.


HELINÄ

Tove Djupsjöbacka, Hufvudstadsbladet 21.8.2010:
SPRAKANDE ETNOBIOGRAFI

Dansgruppen Glims & Gloms har gjort sig känd för sina modiga produktioner, ofta riktade ocså till barn. Modiga på ett personligt sätt - man vågar ta risker, leka lite, vara barnslig ibland. Publiken trivs och ändå föder föreställningarna tankar. På ett positivt sätt spelar dansen inte huvudrollen utan är ett medel för att berätta historier.

Senaste verket Helinä är signerat Simo Heiskanen och är ett färggrant porträtt av upptäcktsresanden-forskaren-journalisten-samlaren Helinä Rautavaara (1928-1998). Heiskanen har satt ihop en sprudlande helhet som på ett spännande sätt får med flera nyanser av Rautavaaras komplicerade personlighet. Hela historien kan man naturligtvis inte berätta på en timme men man hinner göra nedslag i Helinäs barndom och förstås på några av de otaliga platser hon besökte, den ena mer exotisk än den andra. Berg-och-dalbanan går från gerillasoldater i Colombia till ritualer i Afrika.

Resan världen runt är förstås tacksamt material då det gäller musik och dans - man kan galant krydda till det med etniska influenser. Dansmässigt gillade jag speciellt Heiskanen själv tolka den mystiska ritualstämningen i Brasilien och Kaisa Niemis vilda afrodans. Musiken är signerad Timo Hietala och framförs av en lyxtrupp: Sami Koskela, Ricardo Padilla och Sara Puljula hör alla till de bästa slagverkarna i landet och är dessutom mångsidiga. Padilla spelade allt från gitarr till berimbau, Koskelas marimba stod för fina klanger i helheten medan Puljulas basspel knappt hördes alls, tydligen en miss i ljudbilden, som annars ocså skulle må bra att ses över i fråga om balans mellan musiker och band. Gärna hade man ocså sett speciellt Puljula agera tillsammans med dansarna, hon äger en scenkarisma som heter duga vilket man fick njuta av bl.a. i Kansallisteatteris Djungelboken.

Enbart genom färgstarka etnosekvenser kan man inte bygga upp en meningsfull föreställning, men Heiskanen lyckas gå djupare än så. Nyckeln till denna föreställning fanns i de två Helinä-figurerna. Helinä som yngre och som gammal kvinna fick presentera olika sidor av huvudpersonen. Kaisa Niemi gjorde ett fint porträtt av den unga, modiga Helinä, som försedd med en stor portion äventyrslusta reste världen runt, medan Simo Heiskanen spelade den åldrade Helinä med sina galenskaper, som likt en musikadiva presenterade historien om sitt liv. Både gjorde fina insatser, liksom den övriga dansgruppen, som dansade skickligt men framför allt agerade modigt på scen.

Glims & Gloms föreställning kan varmt rekommenderas för alla som är nyfikna på ett annorlunda människöde från en tid då dagens världsomfattande turism inte existerade ännu. I samband med Esbobesöket kan man passa på att sticka sig in i Helinä Rautavaaras museum, som ju numera är inhyst i WeeGee-huset, ett stenkast ifrån Louhisalen. Museet omfattar en samling föremål lika färgsprakande som huvudpersonen själv.

•••


KOKO MAAILMA ON HELINÄN

Voimakkaat naiset ovat aina kiinnostavia ja otollinen aihe mille tahansa esittävälle taiteelle. Helinä Rautavaaran tapauksessa "voimakas nainen" on miltei understatement. Hän on Ilmiö, joka ei jätä ketään kylmäksi.

Tanssiteatteri Glims & Glomsin esityksessä Helinä kiinnostaa tanssiakin enemmän kokonaiskonsepti. Oikeastaan sen ohessa pitäisi lukea Helena Lehtimäen kirjoittama elämänkertaromaani ja mahdollisesti tutustua Helinä Rautavaaran kokoelmiin hänen nimeään kantavassa museossa.

Mutta kyllä, Simo Heiskasen ohjaama show on yhtä räiskyvä ja yllättävä kuin Helinän persoona. Esityksen alku ei olisi voinut enempää yllättää: liikkeelle lähdetään musiikkispektaakkelin tavoin. Hyvin fyysisestä tanssimusikaalista tässä onkin kyse.

Tanssissa viljellään estoitta erilaisia tyylilajeja. On herooista sotabalettia kuin suoraan kulttuurivallankumouksen Kiinasta. Nähdään afrotanssia, capoeiraa ja sambaa. Liike ja Timo Hietalan tyylitietoinen musiikki kuvittavat Helinän kokemuksia eri puolilla maailmaa. Ja koko maailmahan oli Helinän.

Tosi ja taru sekoittuvat kuten Helinän omassa elämässäkin. Kaisa Niemi on ihastuttavan ilmaiseva nuorena Helinänä. Hän hurmioituu, haltioituu ja lankeaa loveen voodoo-papittarena. Niemi tekee räväkän sankarittaren, joka tuo esiin Rautavaaran päänsisäisen fantasiamaailman. Simo Heiskanen puolestaan tekee ikääntyneen Rautavaaran herkullisen pastissin kertojanroolissa.

Ei voi välttyä tunteelta, että esitystä tehdessä on ehkä ollut hyvin kaksijakoinen tunnetila. Toisaalta on tehty vähän kieli poskessa ja toisaalta taas ankarasti harkiten kieli keskellä suuta. Viljellään etnografisia kliseekukkasia, jotka tietysti tässä tapauksessa sopivat erinomaisesti tyyliin.

Parodiaa se ei missään tapauksessa ole, sen Rautavaara teki ihan itse.

Heiskasen käsikirjoittama Helinä antaa varmasti aika kiltin kuvan päähenkilöstään ja suhtautuu lämpimän ymmärtäväisesti tämän edesottamuksiin.

"Mitä meistä jää elämään" lauletaan musikaalin lopuksi. Harvasta jää elämään sellaista legendaa kuin Helinä Rautavaarasta.


A MAN WITHOUT A SHADE IN HIS SOUL

Mika Saarelainen, HS 30.11.2009:
GLIMS & GLOMSILLA ON SYYTÄ JUHLINTAAN

Tanssiteatteri Glims & Glomsin 10-vuotisjuhlailta Espoon kulttuurikeskuksen Louhisalissa. Koreografia ja tanssi Simo Heiskanen, musiikki Edward Vesala, valot Pasi Pehkonen, visuaalinen ilme Simo Heiskanen.

Kun pieni tanssiteatteri jaksaa pääkaupunkiseudun taidetarjonnan puristuksessa tehdä teoksia vuosikymmenen verran, on syytä juhlintaan. Kahden miehen, Simo Heiskasen ja Tuomo Railon, espoolainen Glims & Gloms esitteli menneiden vuosien tarjonnan juhlanäytännössään Louhisalissa.

Uuttakin oli tarjolla. Heiskasen koreografioima ja tanssima liki puolituntinen soolo A Man Without A Shade In His Soul päästi katsojat novellinomaisesti miehen elämän yhteen murroshetkeen.

Heiskanen on tanssijana erinomainen: pehmeä, mutta samalla voimakkaan jäntevä. Hienoisen häiristevä särö syntyy ajoittaisesta lasittuneesta tyhjään tuijottamisesta, jolloin yhteys esiintyjän ja katsojan välillä rikkoutuu.

Koreografisesti teos on mielenkiintoinen ja yllättävä. Ennakoimattomuus on Heiskasen vahvuuus, ja sillä hän pitää katsojan mielenkiinnon yllä suurimman osan aikaa. Teos on yksintanssiksi varsin pitkä, mutta silti ansiokas.

Varsinainen retrospektiivinen juhlahetki rallatettiin alkuun - totta kai - synttärilaululla, jolloin lavan valtasivat Glims & Glomsin läpimurtoteoksen Sikabaletin sympaattiset eläinhahmot vuodelta 2001.

Heiskanen ja Railo ovat tehneet tanssia ja tanssiteatteria vuoroin lapsille, vuoroin aikuisille ja aina hyvin omannäköisesti. Monilahjakkaat miehet visualisoivat, puvustavat, dramatisoivat ja tarvittaessa säveltävät musiikinkin omiin töihinsä.

Kymmenen vuoden aikana on nähty kulttiasemaan nousevia teoksia, kokeiluja niin tekniikan kuin uuden teatterin maailmassa ja tietysti puhtaan yksinkertaista ja paljasta tanssia.

On onni, että Suomi ja etenkin Espoo on ottanut omakseen nämä oman tiensä kulkijat. Heiskasen ja Railon kaltaisia rohkeita tekijöitä tarvitaan lisää.


PESSI JA ILLUSIA

Nina Jääskeläinen, Teatteri-lehti 6/2009:

Espoolaisen tanssiteatteri Glims & Glomsin uusin tuotanto on tanssisatu Pessi ja Illusia. Yrjö Kokon klassikkokirja on tulkittu tanssin kielelle jo vuonna 1952, jolloin Irja Koskinen teki teoksesta balettiesityksen. Baletin musiikki oli säveltäjä Ahti Sonnisen käsialaa, ja Sonnisen musiikki soi koreografi Tuomo Railonkin teoksessa, livenä neljälle muusikolle sovitettuna.

Esityksen juonenkuljettajina ja esiintyjinä toimii hiirulaisten teatteriseurue, ja ratkaisu toimii hyvin ajatellen pieniä katsojia, jotka tuskin tuntevat tarinaa. Tanssija Kaisa Niemi hallitsee hiirikertojana mainiosti myös näyttelijäntyön, kuten koko ensemble. Näyttämöllä häärivät sammakot, kimalaiset ja lumikot sekä tietenkin suloinen Illusia-keiju (Ilona Keñová) ja Pessi-peikko (luonnostaan menninkäismäinen Ville Oinonen). Terhi Vaimalan tuima ristilukki taisi jäädä lapsikatsojille lajinmääritykseltään epäselväksi. Marja Uusitalon muuten onnistunut pukusuunnittelu ei paljastanut, että mustissa tanssiva täti on inha hämähäkki, huii!

Tuomo Railo sanoo lainanneensa koreografiaansa osia Irja Koskisen 50-luvun baletista, ja jotain viehkon vanhanaikaista on koko esityksen liikekielessä. Vaikutelmaa tukee Ahti Sonnisen moderni, mutta selvästi syntyaikaansa heijastava musiikki. Metti Nordinin lavastus ja taustakuvana käyteyt, Railon itse maalaamat projisoinnit ovat taideteoksia sinänsä.

Taustaprojisoinnit asettavat omat vaatimuksensa ja rajoituksensa valojen käytölle, ja siitäkö johtuu että Pasi Pehkosen valoilmaisu jää tällä kertaa hieman vaisuksi. Kokonaisuutena Glims & Glomsin uutuus on laadukasta tanssiteatteria.

•••

Annikki Alku, Uutispäivä Demari 18.8.2009:
KLASSIKKOSATU JA SIRKUSTARINOITA LASTEN JUHLAVIIKOILLA

Lasten Juhlaviikkoihin sisältyy tänä vuonna useampikin ensi-ilta. Tanssiteatteri Glims & Gloms toi Louhisalin näyttämölle Tuomo Railon toteuttaman Pessin ja Illusian.

Tätä Yrjö Kokon satuklassikkoa on yllättävän harvoin nähty täysimittaisena tanssiesityksenä sitten kantaesityksensä vuonna 1952, jolloin Irja Koskinen teki sen Kansallisbaletille Ahti Sonnisen säveltämään musiikkiin.

Railo ei käytä alkuperäistä balettilibrettoa, vaan on dramatisoinut teoksen uudelleen. Jani Kyllönen on sovittanut Sonnisen musiikin neljälle muusikolle uuden käsikirjoituksen tarpeisiin. Onnistuneessa sovituksessa on kuitenkin edelleen kuultavissa herkkä ja hieman nostalginen 50-lukulainen lastenmusiikin vire, joka on ihan virkistävä poikkeus nykyisten lastenteosten menevälle rocktyylille.

Koska tarina Pessimistien sukuun kuuluvan Pessi-peikon ja sateenkaarelta karkumatkalle lähteneen uteliaan Illusia-keijun kohtaamisesta on aika monipolvinen ja vilisee erilaisia metsän pieniä eläimiä, on Railon ratkaisu käyttää teoksen esittäjänä ja kertojana hiirten teatteriseuruetta perusteltu ja toimiva.

Varsinkin, kun hänellä on käytettävissään kertojahiirenä Kaisa Niemen tasoinen loistavan ilmeikäs näyttelijä ja tanssija. Ilman Niemen suvereenia otetta ja koomisia kykyjä esitys ei olisi ollenkaan sitä mitä se nyt on.

Pessin ja Illusian tarina ei ole mikään lällärisatu, vaan siinä on läsnä luonnossa näkyvä koko elämän kirjo kuolemasta ja taistelusta syntymään. Ymmärrän, että koko perheen esityksessä ei pienimpiäkään katsojia haluta pelotella, mutta silti petyin hiukan Terhi Vaimalan ristilukkiin. Se oli yllättävän kesy niin koreografisesti kuin tulkinnallisestikin ottaen huomioon, että siihen tiivistyy tarinan pahuus ja tapahtumien ratkaiseva käänne lukin varastaessa Illusian siivet.

Toinen tarinan pelonaihe, Saku Koistisen ja Jouni Majaniemen lumikkoveljekset Valkoinen kuolema, puolestaan oli ratkaistu ihan mukavasti akrobaattisen ja humoristisen liikeilmaisun kautta.

Tarinan pääparina Pessinä ja Illusiana Ville Oinonen ja Ilona Keñová ovat selkeitä ja uskottavia, mutta ehkä hiukkasen vaisuja tarinan muuhun runsaaseen henkilögalleriaan nähden.

Visuaalisesti esitys on erittäin onnistunut ja kaunis. Metti Nordinin lavastuksessa, jossa yhdistyvät videoprojisointeina toteutetut Railon akvarellit ja muutamat näyttämölliset luontoelementit, on sopiva sekoitus todellisuutta ja satua. Marja Uusitalon puvuissa on vitsikkyyttä ja juuri sopivasti kunkin eläimen karaktääriä.

•••

Jukka O. Miettinen, Helsingin Sanomat 16.8.2009:
LUONTO KERTOO TARINAANSA

Oli loisto idea, että tanssiteatteri Glims & Gloms keksi herättää henkiin suomalaisen satubaletin klassikon Pessin ja Illusian.

Ensi-iltansa teos sai 1952 Kansallisoopperan baletissa. Musiikki on Ahti Sonnisen ja tarina pohjaa Yrjö Kokon satuun.

Teos elollistaa suomalaisen luonnon. Pihlajat puhuvat, ristilukin verkko peittää näyttämön ja metsän eläimet esittäytyvät tyyppinsä mukaisesti. Pessi ja Illusia ei kuitenkaan ole mikään lällärisatu. Mukana ovat myös monet vaarat ja kuolemakin.

Hienoa, että Glims & Glomsilla on ollut mahdollista saada mukaan livemuusikot. Sonnisen musiikin on neljälle soittajalle onnistuneesti sovittanut Jani Kyllönen. Koreografi Tuomo Railo on kevyesti modernisoinut Kokon sadun. Mukana on muun muassa mainio ekologian oppitunti.

Teoksen kokonaisrakenne ei ole aivan yksinkertainen. Kertoja pitää langat käsissään, kun tanssijat siirtyvät sujuvasti roolista toiseen.

Visuaalisilla elementeillä on kuitenkin avainasema tässä herkullisessa näyttämötoteutuksessa. Metti Nordinin lavastuksessa RAilon akvarelleina toteuttamat taustaheijasteet maalailevat satumaailmaa. Marja Uusitalo karakterisoi puvustuksellaan eri eläimet osuvasti. Yleisön suosikki oli nelijalkainen Kimalaiskuningatar hoviperuukkeineen.

Melko mutkikkaasta rakenteestaan ja monista osatekijöistä johtuen ensi-iltaesitys ei vielä sujunut aivan luistavasti. Muutama esitys lisää niin palaset varmaan loksahtavat saumattomasti yhteen.

Pessi ja Illusia on poikkeuksellisen kunnianhimoista lastenteatteria. Niin kuin hyvä satu aina, samoin myös Tuomo Railon uusversio pitää niin lapsi- kuin aikuisyleisön pihdeissään koko hieman yli tunnin kestonsa ajan.


RIITTOISA KUU

Raija Ilo, Keskipohjanmaa 21.4.2009:
UPEASTI TANSSIEN KUUN LOISTEESSA

Tanssivierailu
Tanssiteatteri Glims & Gloms: Riittoisa kuu. Koreografia Simo Heiskanen. Ylivieskatalo Akustiikka 18.4.

Tanssin hurmaa IV Ylivieskatalossa toi maakuntaan jälleen maamme huippuosaajia antaen tilaa myös alueen omille harrastajille. (...)

Simo Heiskasen koreografia Riittoisa kuu vei katsojan öisen kuutaivaan alle. Teos alkaa kuin huomaamatta. Nainen istathtaa penkkiriville niinkuin muukin yleisö ja siirtyy vaivihkaa kuin tutkien ympäristöä näyttämölle, josta löytyy hatturasia. Rasian pienistä rei´istä loistaa valoa. Näyttämö muuttuu moniulotteiseksi. Keskelle vedettyyn väliverhoon heijastetaan liikkuvaa silhuettikuvaa eri tavoin liikkuvista ihmisistä. Saman aikaisesti tanssijat liikkuvat sen takana ja edessä.

Tapahtumia on paljon, kaikkea ei katsoja pysty seuraamaan yhtä aikaa. Kuitenkin kokonaisuus on lumoava. Tanssijoiden liikemateriaali on vaativaa, akrobaattista ja samalla hienostunutta. Liikkeen laatu pehmeää äänetöntä ja taitavasti hallittua. Unenomaista tunnelmaa vahvistaa upea sinisävyinen valaistus, näyttämö on kuin oikean täysikuun paahteessa.

Heiskanen on kuvannut teostaan sanoilla Neiti Kuun taikojen marssittavan esiin täydenkuun sekoittamia ihmishahmoja. Kuun pinnalla vallitsee epätietoisuus tulevasta ja syvissä vesissä merihevoset ajautuvat parisuhdekriisiin. Ulapalla Herra Kampela ahmii kuun siltaa ja ihmettelee, kun se ei millään lopu.

Näyttämöllä näkyikin erikoisia otuksia kalatytöstä vasaramieheen.

Teos oli ainutlaatuinen, humoristinen ja herkkä.

Oikea helmi!

•••

Eeva Kauppinen, Kaleva 20.4.2009:
KUUHULLUJEN KARNEVAALI

Tanssivierailu
Tanssiteatteri Glims & Gloms: Riittoisa kuu. Koreografia Simo Heiskanen. Ylivieskatalo Akustiikka 18.4.

Espoolaisen Tanssiteatteri Glims & Glomsin tavaramerkki on visuaalinen
näyttävyys ja kekseliäisyys sekä erittäin tapuisat tanssijat. Ylivieskassa vieraillut Riittoisa kuu on teos, johon luovat kerroksia tanssi, näyttämökuvat, mystiset henkilöhahmot, Pasi Pehkosen valot, mimiikka, akrobatia, äänet, äänettömyys ja musiikki.Koko paketti on kunnossa. Katsoja voi nojata taakse ja nauttia. Esitys on kuin tanssin laterna magika, taikalyhty, joka valaisee aina uusia liikkuvia ja muuntuvia kompositioita. Riittoisa kuu on täynnä yllätyksiä ja käänteitä, unien ja täyden kuun maalaamia mystisiä maisemia.

Teatterin toisen taiteellisen johtajan Simo Heiskasen koreografiassa vaih-
televat vauhdikkaat sirkusmaiset ja absurdit kuvaelmat sekä täyden kuun
vaikutuksesta vellovat unikuvat, tunteet ja meret.Tunnelmat ovat hienoviritteisiä. Kirjo yltää leikkisästä arvoituksellisen kautta ahdistavaan.Luovan energian lähde kuu on läsnä pallona, neitihahmona, kuukasvoina ja tähtitaivaan kiertolaisena. Riittoisaa kuuta ei ole tehty tanssin ehdoilla vaan välillä musiikki vie, välillä puku on pääosassa, välillä valo kuljettaa draamaa ja välillä tanssi on paljaana. Metti Nordinin pukujen aatelia ovat Jonna Aaltosen Kalatyttö - paljetinhohtoinen jäänne jurakaudelta - sekä Sakari Saikkosen ja Simo Heiskasen syvän meren valo-oliot.

Nordinin lavastekankaat ovat auliit kuvaprojisoinneille. Kankaiden avaruuksis-
sa kärrynpyöriä heittävät valkeat varjot kohtaavat näyttämön lihalliset liikkujat.
Toteutus leikkii tiloilla ja illuusioilla. Liikkeen kvaliteetti on upeaa kautta linjan: klassisesti jäntevä ja siro Jonna Aaltonen, akrobaattinen Sakari Saikkonen sekä viimeistellyn tasapainoiset Simo Heiskanen ja Kaisa Niemi. Glims & Gloms tarjoaa loppuun asti ajateltua ja säihkyvää tanssiteatteria. Ryhmä edustaa suomalaisen tanssin vientilaatua. Hieno tuontivierailu Ylivieskaan.

•••

K18 - RIITTOISA KUU JA LUNTA PAKAROILLA

Jukka O. Miettinen, Helsingin Sanomat 5.9. 2008:
NÄYTTÄMÖN KAKSI TODELLISUUTTA

- Simo Heiskasen tanssiteos aikuisille sopii kaikenikäisille

Espoon oma tanssiryhmä Glims & Gloms osoitti uudessa ensi-illassaan K18 - kahden tanssiteoksen ilta aikuisille että näyttämöllä on erilaisia olemuksia. Tuomo Railo soolossa Lunta pakaroille se palveli ilmaisun se palveli ilmaisun tapahtumapaikkana. Simo Heiskasen teoksessa Riittoisa kuu se taas paljastuu maagiseksi taikalaatikoksi.

Tuomo Railon Lunta pakaroille on erinomaisesti tanssittu soolo, mutta sisällöltään se hämäräksi. Alkukuvaksi tanssija suihkuttaa savua pikkiriikkisen riihen sisään kiskaisten sen sisältä nuken. Alkaa puolituntinen liikejuoksutus, jossa lähes hirviömäist kiikekvaliteetit kilpailevat linjakkaiden, "kauniiden" liikkeiden kanssa.

Musiikkina kuullaan Railon omaa, 1900-luvun alkupuolen taidemusiikkiin viittaavaa pianomusiikkia. Myös tanssin alkaa assosioida saman aikakauden kehokäsityksiin. Katsoja seuraa hieman orpona hienosti esitettyä ja komeasti valaistua sooloa, sillä hän ei saa sen viitteistä kiinni. Ehkä se on tarkoituskin?

Simo Heiskanen ryhmäteos Riittoisa kuu leikkii säkenöivästi teatterimagiikalla. Nainen (Kaisa Niemi) saapuu vaivihkaa katsomoon ja ujuttautuu näyttämölle. Ehkä se on virhe, sillä näyttämö riuhtaisee hänet mitä yllättävimpiin seikkailuihin.

Hän joutuu keskelle näyttämöhahmojen virtaa. On rakastavia pareja, akrobaattisia väkkyröitä, joukossa hirmuinen karppikin. Väliesirippuun heijastuvat varjot ja videoprojisoinnit sekä niiden taakse ilmestyvä kolmaskin näyttämötaso sotkevat rakastettavalla tavalla todellisuuden.

Simo heiskasella riittää pokkaa liikkua hiuksen hienosti vakavan ja parodian välimaastossa. Hulvaton on riutuva rakkausduo, joka laajenee riutuvaksi rakkauskvartetoksi. Heiskanen ei parodioi tekemällä jotain kehnosti vaan tekemällä sen erinomaisesti. Kohtaus päättyy naisen muuttuessa palloksi.

Unen logiikkaa noudattaen kohtaus liukuu huikeiksi palloteeman varioinneiksi. Kuu ilmestyy valtavana kasvona mukaan. Sen asukit tanssivat kuinkas muuten, Debussyn Clair de Lunen osoittaen selvästi, että avaruusolennoillakin on tunteet.

Kun kuu alkaa laulaa syyttävästi saksankielellä, saa näyttämölle ujuttautunut nainen yliannoksen näyttämötaikaa. Edessä ei ole muuta kuin pako.

Esitys sopii vallan mainiosti kaikenikäisille. Se on mielikuvituksen ylistys.

•••

Jan-Peter Kaiku, Hufvudstadsbladet 7.9. 2008:
GLIMS & GLOMS FÖR VUXEN PUBLIK

Dansteater Glims & Gloms har under flera år introducerat en serie fina föreställningar för barn just den här tiden på året. Med sin nya dubbelafton, med den något effektsökande titeln K18, riktar sig ledarparet Tuomo Railo och Simo Heiskanen uttryckligen till en vuxenpublik.

Tilläggas bör att Simo Heiskanen gör detta i humoristiska och lekfulla tecken, på ett sätt som för tankarna till merparten av den tidigare produktionen. Tuomo Railo dansar ett kraftfullt solo som trots sin förankring i nuet genomsyras av hans erfarenhet och insikter under en lång bana som dansare och koreograf. Solot är stringent som ett credo och framställningen bokslutsaktigt ärlig, rentav utlämnande. I Tuomo Railos blogg finns hela den kreativa processen dokumenterad.

Spår i snö är en metafor man lätt förknippar med något så ögonblickligt och snabbt förgängligt som dans som scenkonst. Vad metaforen Lunta pakaroille (Snö på skinkorna) som verktitel och infallsvinkel kan tänkas syfta på, upptäcker man gradvis i Tuomo Railos suggestiva, repetitiva och i sina skiftande betydelser och referenser ytterst mångbottnade framställning.

Uppsättningen är minimalistisk med ett centralt podium som avgränsad plats för Tuomo Railos nakendans och som reflektionsyta för en metamorfoslik svit kraftfulla färg- och videoprojektioner. Nakenheten ges en bildkonstlik, klassiskt atletisk och skulptural inramning.

Det oaktat blir det personliga i Tuomo Railos tolkning av ett expressivt och väsensfyllt rörelsematerial lika viktigt. Dansen växlar mellan groteskt, lekfullt och formbundet. Jag fascineras speciellt av uppriktigheten och sisun i framställningen. Den träder tydligt i förgrunden, över de lager av danskultur och -kunnande Tuomo Railo bär med sig.

Simo Heiskanens gruppverk Riittoisa kuu för fyra dansare är en surrealistisk svit drömlika bilder kring månens fascination och hemlighetsfullhet. Scenerna växer fram med drömmens logik och överraskning. Kaisa Niemi är en central gestalt. Man kunde se hela skeendet som hennes fantasifoster. Hon blir även en effektfull och starkt mimisk mångumma, som i ensamt majestät kommenterar scenhandlingen.

Metti Nordins sparsamma scenografi och kostymdesign utgör stommen för de festligt visuella och nycirkusinspirerade figurerna och scenerna. Skuggbilder och fysiska figurer är protagonister i samma fantasifulla skeende i dem.

•••

Kaisa Kurikka, Turun Sanomat 21.9. 2008:
TANSSIN PALJAUS

Espoolaisen Glims & Gloms -ryhmän Tuomo Railon sooloteos Lunta pakaroilla on sekin äärimmäisen ilmaisevaa tanssia, mutta aivan eri merkityksessä kuin Saikkosen teoksessa.

Syyskuussa ensi-iltansa saanut soolo esittää tanssivan miehen sananmukaisesti paljaimmillaan. Puolituntisen tiheän teoksen ajan Railo tanssii esiin tuntemuksiaan ja kuvitelmiaan olemalla koko ajan herkästi tilanteessa ja läsnä koko ruumissaan.

Teoksen kohtaukset liukuvat toisiinsa kuten Railon liike, joka vaihtuu primitiivisen miesapinan groteskiudesta veistosmaiseen patsasteluun tai selvästi koreografioituihin liikeratoihin sekä hetkellisiin impulsseihin. Teoksesta tulee liikevirtaa, jonka muutokset ovat turhan hienovireisiä.

Musiikkina on Railon oma pianosävellys, jonka minimalistiset sävelkulut asettuvat liikettä vastaan. Railon omia ovat myös lattialle heijastetut videoprojisoinnit, joissa värilliset viivat muuntuvat läiskämäisiksi kuvioiksi.

Railon alastomuus näyttää kehon lihakset ja nivelten liikkeet, mutta miehen sisälle ei katsoja pääse. Siksi koko teos näyttäytyy arvoituksellisena jo nimestään lähtien. Lunta pakaroilla -nimi ehkä viittaa siihen, mitä tapahtuu yllättävien elementtien kohdatessa, tai sitten ei.

Joka tapauksessa Railon teoksessa erilaiset liikeaiheet liittyvät toisiinsa vahvalla intensiteetillä.


KAIJAT

Jussi Tossavainen, Helsingin Sanomat 1.9. 2007

KAIJAT KAIPAAVAT PARIISIIN

"Glims & Glomsin lastentuotanto ilahduttaa taas." Kaijat kertoo raihnaisesta papukaijapariskunnasta, joka haikailee nuoruutensa Pariisiin. Mukavaa on, että Glims & Gloms luottaa nyt omiin voimiin eikä tee valmiisiin teksteihin tai sarjakuviin perustuvaa näköisteatteria. Simo Heiskasen yksinkertainen tarina antaa mahdollisuuden monenlaiseen visuaaliseen ja äänelliseen leikkiin.

Papukaijat ovat olleet estradiviihdyttäjiä, siitä muistuttaa hupaisa "filminpätkä" heistä tanssimassa charlestonia 1920-luvun pariisilaiskabareessa. Aikuiskatsoja ei voi olla ajattelematta todellisia näyttelijöitä ja viihdyttäjiä, jotka eivät pääse irti näyttämön kutsusta.

Kaijat vetoaa lapsiin eri keinoin. Lintujen katuteatteriohjelmisto on ihastuttavan kotikutoista ja parhaat päivänsä nähnyttä. Pariisiin palattuaan he liihottelevat näyttävästi Moulin Rougen tyyliin.

Lapsiin näytti vetoavan eniten esityksen ääni- ja rytmimaailma. Ruokailukohtauksen rytmileikit ja lintumaiset ääntelyt kirvoittivat makeat naurut. Metti Nordin on urakoinut kunnolla riemunkirjavia asuja suunnitellessaan. Kaisa Niemi ja Simo Heiskanen ovat höyhenissä kotonaan.

•••

Jan-Peter Kaiku, Hufvudstadsbladet 3.9. 2007

TVÅ GOJOR GÖR COMEBACK I PARIS

Inför premiären av Esbo-baserade dansteatern Glims & Gloms nya barnföreställning Kaijat, fylls publikläktaren i kulturcentrets Louhisal av stojande barn med föräldrar och av andra intresserade. Förestälningen, som rekomenderas för fyraåringar och äldre, inleds med öppen ridå och två färgstarkka papegojfigurer på scenen, upptagna av vardarliga bestyr i sin egen värld. Förväntningar spänns.

Det visar sig att vardagen, där den ena gojan (Kaisa Niemi) fördriver tiden med att sticka och den andra (Simo Heiskanen) försöker sätta sprätt på tillvaron genom att kasta omkring städkvastar, kan behöva en omväxling. Av kroppsspråk och gestik inser vi direkt att gojorna är rätt åldersstigna.

Vips grävs en projektor fram och en smalfilm från gojornars ungdomsår som varietéartister i Paris 1923 spelas upp mot fonden. På filmen är de två i full vigör o sprakande nummer efter nummer. när filmen är slut fattas beslutet om comeback i (drömmarnas) paris och resan börjar.

Simo Heiskanen, som utarbetat sin idé integrerat i såväl manus, musik som koreografi (!), har med maskteaterns estetik och medel åstadskommit en fysiskt uttrycksfull och dramaturgiskt nyanserad föreställning. Stoffet sitter som hand i handske för två så färgstarka, elastiska och samspelta dansare som Simo Heiskanen och Kaisa Niemi. Röstbehandlingen och sången ger extra nyans åt framställningen.

Det som fascinerar mest är hur mycket man kan berätta och trolla fram med så basala medel. Scenactionen har många fantasifulla vändningar och några alldeles utsökta idéer. Som exempel på sistnämda tjänar scenen där de två försöker beveka en omedgörlig tulltjänsteman, för att slutligen bli dansande benrangel på genomlysningens band!

Den tydligt berättande handlingen punkteras av några yviga och luftiga dansscener med käppar, steppskor och enorma tygvingar. Metti Nordins scenografi konkretiseras i en "städ"vagn, som med en massa detaljer och attrilajer, är såväl en fast punkt i gojornas tillvaro som fortskaffningsmedel på resan.

Att Glims & Gloms skapar fina föreställningar för barn har vi sett bland annat i grisbaletten, berättelsen om näcken och i storfamiljen. Nu sällar sig Kaijat till serien. De som i fjol missade Suurperhe, inspirerad av Outi Heiskanens grafik, har för övrigt en möjlighet att ta skadan igen då nya föreställningar ges på Alexandersteatern i slutet av oktober i Zodiaks regi.


SIMON SIIVOOMO

Tiina Ruotsala, Keski-Pohjanmaa, 19.2. 2008

SIMO SIIVOSI SUORAAN SYDÄMEEN

Glims & Glomsin toinen perustaja Simo Heiskanen on tehnyt tanssiteoksen siivoojasta, joka on kehittänyt ammatistaan taidetta. Koko perheen esitys Simon Siivoomo nähtiin Kokkolan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä sunnuntaina Talvitanssien päätteeksi. Tämän ihanan siivoojan esitykseen oli hyvä päättää koko tasokas tanssiviikonloppu.

”Simo on pedanttisen siisti siivoustieteen kandidaatti, joka hyökkää roskien kimppuun soivan siivouskärrynsä kanssa ja tanssii päivittäin erän tangoa siivousrobotti Elviiran kanssa. Työvälineet villitsevä tahra lattiassa aiheuttaa Simolle paljon päänvaivaa. Mutta kuinka käy Simon, kun hän saa toimeksiannon itse presidentiltä?”

Heiskanen on tehnyt esityksensä lähes kokonaan yksin. Vain valosuunnittelu on Pasi Pehkosen käsialaa. Heiskanen siis tanssii, kertoo tarinaa, laulaa ja soittaa ihmeellistä siivouskärryään, jonka siivousmoppikin on ehtinyt kiertää maita ja mantuja. Vajaan tunnin kestävä teos on tarkoitettu koko perheelle, ja hyvin sen parissa vierähtää aika niin lapselta kuin aikuiselta. Ja hyvin näyttivät viihtyvän katsomossa ne aikuiset, joilla ei ollut seuranaan lapsia.

Heiskasen tanssia on yksinkertaisesti ilo katsoa.

Kuin huomaamatta Simon siivoomo kertoo samalla erilaisista tanssin tyypeistä. Samalla se tuo näyttämölle ripauksen magiaa. Ainakin nuorimmat katsojat olivat otettuja neonväristen siivoushanskojen hurjasta leikistä, jotka aikuinen puolestaan tulkitsi hyönteismyrkyn aiheuttamaksi aistiharhaksi. Olihan siinä aikuisellakin ihmettelemistä, kun ovesta heitettiin itse presidentin lakana, jonka koko oli oletettua hurjempi. Kuinka se Simo ei sotkeutunut moiseen purjeeseen?

Olen nyt nähnyt muutaman viikon aikana kaksi Glims & Gloms tanssiteatterin esitystä ja vieläpä molemmilta perustajajäseniltä. Kaustisella huokailtiin Tuomo Railon muovaaman Suurperheen tahdissa ja nyt oli vuorossa Simo Heiskasen Simon siivoomo. Oikein käy kateeksi Espoon kaupunkia, joka saa tarjota kotipaikan näin hienolle tanssiteatterille.

Toivottavasti kiertuetoimintaa harjoittava tanssiteatteri nähdään vastaisuudessakin Keski-Pohjanmaalla.

Simon Siivoomon ensi-ilta oli lokakuussa 2006 ja se sai innostuneen vastaanoton niin lapsi- kuin aikuisyleisöltä. Eikä ihme; teos joka kunnioittaa lasta ei yleensä voi olla muuta kuin hyvä.

•••

Anni Valtonen, Helsingin Sanomat 9.10. 2006:

SIMON TAIDE SYNTYY HAASTAVISTA TAHROISTA

Koreografit Simo Heiskanen ja Tuomo Railo perustivat oman tanssiteatterinsa Glims & Gloms in espooseen vuonna 1999. Espoon kaupunki kiitti kaksikkoa heti 2001 Vuoden kulttuuriteko -palkinnolla. Syystäkin. Glims & Gloms tekee taiteellisesti kunnianhimoista työtä.

Simon siivoomo on sympaattinen pienoisteos. Siivooja-simo puunaa, pesee, kiillottaa - ja unelmoi.

Hauskalla siivouskoneellaan, prototyypillä siivoustieteen kandidaatiksi valmistunut Simo korjaa tielleen osuvat roskakasat. Vaikeat tahrat hän ottaa ammatillisena haasteena - nni kuin presidentin valtavan lakanan pesunkin, josta heiskanen tekee vaikuttavan näköistä tanssia.

Heiskanen elävöittää siivousvälineet kekseliäästi ja yksinkertaisesti. Pölyhuiskakin käy puhelimesta kun niin päättää. lankamopista tulee kädenkäänteessä Simolle pörröinen koirakollega, joka räpää kutkuttavan tarinansa. Ja siivoushanskat, ne vasta eläväisiä ovatkin. Taikahanskat osaavat jopa lentää!

Heiskanen ottaa karismallaan tilan hyvin haltuun, häntä on ilo katsoa ja kuunnella. Louhisalin paljas näyttämö tuntuu kuitenkin suurelta ja kolkolta.

Vaikka Simo ei rantalomalle ehdikään., hän ehtii oikein hyvin unelmoida ikiomasta Elviirasta. Heiskanen antautuu moppi-Elviiran kanssa taidokkaisiin tangon pyörteisiin.


SUURPERHE

Anni Valtonen, Helsingin Sanomat 2.9. 2006:

HURMAAVIA HAHMOJA, MUIKEAA MUSISOINTIA

Alkukuvassa Syntisäkki-niminen pässihahmo suihkii pensselillä maalia kankaalle ja jää sitten taakkoinen keinutuoliinsa torkkumaan. Poika (Saku Koistinen) soittaa viulua, tyttö (Kaisa Niemi) klarinettia. Näin tullaan esitelleeksi jo kolme perheenjäsentä.

Taidegraafikko Outi Heiskasen taruolentoihin perustuva Suurperhe imaisee maailmaansa vähäeleisen kauniisti. Tunnin mittaisen esityksen kantava voima on Carita Holmströmin saveltämä valloittava musiikki. Soittajien läsnäolo antaa teokselle ainutkertaisuuden tunnun. Holmström itse kaalilauluineen on mitä mainioin tyyppi.

Koreografi Tuomo Railo on rakentanut Heiskasen hahmoista väljän tarinan, joka on myös kirjattu käsiohjelmaan. Omasta mielestäni tarinalla ei ole suurtakaan painoarvoa, varsinkaan kun mitään suurta draaman kaarta tai latausta ei synny. keskeistä on se, kuinka grafiikan lehdiltä tutut hahmot on toteutettu näyttämölle, kuinka ne liikkuvat, ja millaisia luonteenpiirteitä ne ovat saaneet. Teos onkin yhtä visuaalisuuden ja luovan kekseliäisyyden juhlaa.

Koreografiaan Railo on lainannut aineksia muun muassa argentiinalaisista kansantansseista ja afrotanssista. Hevonen steppaa, apina liikkuu veikeästi jalakteriensä ulkoreunoilla. Välillä tanssijoiden keho asettuu egyptiläisistä hieroglyfeistä tuttuun asentoon, jossa hartiat on kuvattu edestä, jalat sivusta.

Hahmoista jotkut tulevat läheisimmiksi ja todemmiksi. Itseäni puhuttelivat eniten kantaäiti (Riikka Räsänen) ja kantaisä (Simo Heiskanen) sekä karhun kasvattama poika (Sakari Saikkonen).

Räsäsen kantaäidissä on tavoitettu liikkeellisesti jotain hyvin olennaista Heiskasen olemuksesta, ratkiriemukas on tietenkin myös tämän kahiseva paperinarutukka. Loppukuvassa nähdään Heiskasen eläinlääkäri-isästä muistuttava Tohtori, ja tämän assistentti, satuhahmo nimeltä Herkkäkuuloinen, synnytyslääkäreiden apuri ennen ultraäänilaitteita.

•••

Jan-Peter Kaiku, Hufvudstadsbladet, 4.9. 2006:

FAMILJELIV VID BJÖRNBERGETS FOT

Att levandegöra Outi Heiskanens bildkonst på scenen frefaller vid första tänkandet lätt som en övermäktig utmaning. När Dansteater Glims & Gloms som härområdet i sin Grisbalett förtjänsfultt iscensatte Julia Vuoris bildvärld åtar sig updraget, kan man i publikläktaren dock med förtroende kppla av och låta scenens bildvärld och figurer leda sig bortom vardagen. Iscensättningen sker nu som då kunnigt, med känsla, stil och en fantisifull mångtydighet, som på bästa sagomanér ger djupt åt det konkreta skeendet.

Föreställningens slagkraft bygger i hög grad på visualiseringen, som i detta fall är rent hisnande vacker. Man tvekar inte en stund på det är just Outi Heiskanens bildvärld som väckts till liv. Heiskanens dotter Metti Nordin har gjort scenografin. Scenbilden domineras av ett enormt berg med ett björnhuvuds konturer. Bergsluttningens skiftningar indikerar årstidsväxlingar och dagsrytm. Vid bergets fot figurerar bland annat ett upplyst tält, fem rörliga spelrutor och en stuga i olika skeden. Bilden av tältet och berget mot en tidrande stjärnhimmel hör till de vacraste i föreställningen. I Marja Uusitalos fantasifulla kostymdesign får djur, människor och sagovarelsersin skepnad. Det direkta heiskanencitatet med den vit klädda flickan och den stora svarta björnhästen på hjul är påfallande porträttlikt.

Musiken är i detta sammansvetsade helhetskonstverk en lika vigtik som symbiotisk komponent. Carita Holmströms specialkomponerande musikvärld är smittande rytmisk, luftig och full fantasiafulla infall. Via dessa egenskaper är den klar besläktad med scenens handling. Sara Puljula och Sami Koskela spelar med liksom också dansarna i olika turer.

Släkstskap, familjeliv och samhörighet är det egentligen handlar om. I Outi Heiskanens grafiska och i Glims & Gloms sceniska Storfamilj samsas människor, djur och fantasiafulla sagovarelser i olika åldrar och livssituationer sullständig naturligt. Att anmodern (Riikka Räsänen) me sin enorma grå hårbuske är en Heiskanenlookalike är knappast en till fällighet. Hon och anfadern (Simo Heiskanen) adopterar ett Mowgligt naturbarn (Sakari Saikkonen) som vuxit upp med björnen (Saku Koistinen) och som med tiden finner familjens ungmö (Jonna Aaltonen). Det visar sig att adoptivsonen har stor fallenhet för sircustrick. Den viga apan (Kaisa Niemi) och det sambadansande fåret (Tuomo Railo) hör också till familjen.

Tuomo Railo har som koreograf och dramaturg ett säkert grepp på handlingen. Det fina i sammanhanget är att skiftningarna sker lika lekande lätt som fantasiaegandet. Det finns hela tiden något att upptäcka och fundera vidare på. Festspelsföreställningar i Almisalen följs av extra föreställningar i Louhisalen i Hagalund. Storfamilj är en föreställning som förtjänar att ses av många och som har alla förutsättningar att bli en gemensam upplevelse för äldre och yngre.

•••

Bianca Gräsbeck, Ny Tid 8.9. 2006:

EN SAGOVÄRLD PÅ SCEN

Hur kom tusenbladskakan till? frågar jag mig av någon anledning och liksom baklänges. Jo det var en bagares geniala bild av tillvarons mångfasetterade verklighet. Bilden är måhända mycket opassande men fungerar perfekt då jag i min tur fösöker ge en bild av dansgruppen Glims&Gloms uppsättning Suurperhe/En storfamilj, baserad på Outi Heiskanens Pensaskansa/ Buskfolket. I Heiskanens grafik bildar sprödaste linjer en underbart sammansatt värld där allt är möjligt och där de väsen som befolkar den liksom av en händelse sysslar med till synes enkla saker som vid närmare synande kan ha nog så djupa symboliska innehåll. Tusenbladskakans tunna skikt har något uppenbart besläktat med torrnålsgrafikens nerviga linjer. Fast tredimensionellt.

Jag minns inte när jag skulle ha sett något så vackert på scen. Gruppen, med koreografen Tuomo Railo i spetsen, har arbetat med Suurperhe i ett halvt år, och gjort ett kort sagt fantastiskt arbete. Mycket är tillkommet genom improvisation i en uppenbarligen fruktsam växelverkan dansare, musiker, kompositör (Carita Holmström) koreograf och grafiker emellan. Det känns som om teamet smultit samman med Heiskanens sagovärld – nästan som det hela vore en mångdimensionell animation av den.

På scenen uppförs en ordlös berättelse som de agerande dansar för publiken. Mitt i all den rufsiga rekvisitan gör dansarna sina individuella, både intrikata och intressanta koreografier – med suverän säkerhet, styrka, inlevelse och dessutom glädje!

I helhetens dynamik växlar det poetiska, det mytiska och den barnasinnade fantasins kreativitet i något som känns lite som en magisk kropp, där rytmer och tongångar från olika håll i vår gripbara värld gör sitt till för att hålla den skimrande rätt igenom.

•••

Eeva Kauppinen, Kaleva 24.2.2007:

HEIS ITSE JA ELÄINIHMISTEN KANTAHEIMO

Festivaaliesitys

Festivaali vain parani loppua kohti. Yksi huipentumista oli tanssiryhmä Glims & Glomsin kunnianosoitus Outi Heiskasen taiteelle, joka valitettavasti esitettiin Oulussa vain kerran.

Heiskasen grafiikan työt ja niiden eläinihmisten heimo heräsivät näyttämöllä henkiin herkällä ja kauniilla tavalla. Toteutus suorastaan juhli yksittäisten viivasyövytysten ja kuivaneulatöiden äärellä. Liikkeelle lähdettiin yksittäisistä kuvista, Syntisäkistä ja Ihaillusta kaunottaresta. Ne ja muut kuvat liittyivät tarinaksi kuvataiteilijan luoman kompiisi-tekniikan logiikalla.

Kantaheimo kohtasi vuoren juurella jossakin Tiibetissä toisilleen uusina ja tuttuina.

Käsikirjoittaja ja koreografi Tuomo Railo on päässyt niin syvälle Heiskasen taiteen nahkoihin ja karvoihin kuin voi vain kuvitella olevan mahdollista.

Railo on löytänyt ja aistinut otuksille ja eläimille ominaisen liikkeen ja kasvattaa sitä yhdessä Carita Holmströmin säveltämän, erilaisia etnisiä juuria hyödyntävän äänimaailman kanssa.

Teos liikuttaa susimiestä, tohtoria, tyttöä ja karhua tekemättä väkivaltaa sille vaikutelmalle, jonka Heis on heistä antanut.

Heis itse vaelsi taiteensa maailmassa huolehtivana emona, sellaisena kuin hänet voi nähdä luonnossa: menninkäismäisenä habituksena. Rouva Majava kätki itsensä pitkien hiusten sisään ja Marja Uusitalon luomukseen.